Nämä ajat ovat varmaan ihmisen parasta aikaa, ja pahinta aikaa. En koskaan osannut kuvitella tätä päivää: tässä kuva siitä. Otin sarjan omakuvia kuolevien tulppaanien ja kukkivan magnolianoksan kanssa 30-vuotispäivänäni. Juhlat ystävien kanssa ovat takana viikko sitten, tänään olin perhebrunssilla.
Yksityiskohta: Viime joulun aikaan ihoni meni kummalliseksi. Lääke iho-ongelmiini on pahempi kuin itse vaiva; kaikki huomio menee siihen, että kasvojen iho on tulessa, lähtee irti ja kaikkea sitä ei saa meikillä piiloon. 15 vuotta sitten olisin mennyt palasiksi, toistaiseksi tämä menee tässä.
Öisin valvon, mutta olen löytänyt täydellisen mustan, istuvan bleiserin ja takaisin opiskelemaan ainetta, jota olen aina rakastanut; en tiedä, mikä minusta tulee aikuisena. Asun yksin minikodissani, sotken oikean ja vasemman joskus keskenään ja sotken valkoisia paitoja, mutta ostin sen magnolianoksan itselleni, jotta heräisin johonkin kivaan.
Or in other words: Never could picture myself this way, turning 30. Here's the picture. Feels content, not there yet, but getting somewhere; I found a few years ago back to a field to of study I love. Broke up, I broke down, I'm alone but pretty happily. Found a flat, found some friends. Lost old ones, hope we'll meet again some day, but I'm not counting. Still wonder daily if I'm too skint to buy a cup of coffee, that sucks but somehow not that much.
Detail: Right in time for my birthday had skin problems like I've never gotten before. Went to the doctor. It seems the cure is worse than the illness; the skin on my face feels & looks burnt. But I'm happy it's now. 15 years ago I was anything but laissez-faire about looks.
I still get afraid at nights and fear everything's dying. Can't tell a right from left without thinking. Don't still know what to do when I grow up. But it's allright. Don't know if we were supposed to feel like this, don't know if we were supposed to be like this. It was the best of times, and it was the worst of times.
Myöhäistä syntymäpäiväonnea! Sitä huomaa kyllä olevansa paljon armollisempi itselleen näin kolmenkympin jälkeen. Ennen tuli maailmanloppu helposti, nykyisin sitä vain huokailee syvään ja ajattelee, että tämäkin.
ReplyDeleteKiitos! Joo, tosin kyllä edelleen osaan vetää paniikit turhasta, olla kärsimätön ja kärttyinen itselleni, mutta ehkä se on pysyvä luonteenpiirre?
ReplyDelete