On ihan supervaikeeta hyväksyä, ettei veljentyttöni, 2 v., ole paras ystäväni. Vielä. Samaistun niin voimakkaasti. Tai samaistan, ihan sama kummin päin. Mutta. Lapset ovat vielä aika kummia minulle. Olen täti, etäältä.
Or in other words: We're not so close, me & ma petite niece. It's a great shame, my fault, really. I'm always so tied up with my time, and really, where did two years go?
Itse en osannut ollenkaan olla lasten kanssa, mutta siskonpoikani syntyi reilut neljä vuotta sitten, ja jotenkin minusta on tullut ihminen, joka tulee lasten kanssa oikein hyvin juttuun (tosin kouluikäisten kanssa mietin, että mitä niille oikein pitää sanoa - pitää odottaa, että siskonpoika kasvaa). Toisaalta olin ennen pojan syntymääkin käynyt siskoni luona yleensä ainakin kerran viikossa, joten uuteen henkilöön vain piti tutustua, jos aikoi jatkaa vierailuja (ja epäilemättä tutustuimmekin pojan kanssa niin hyvin siksi, että vierailin usein ensimmäisen vuoden aikana - asuimme lähekkäin).
ReplyDeleteMutta ei se teillekään ole liian myöhäistä, uskon, että ne yhteiset jutut voi löytää myöhemminkin!
Läheisyys on varmaan se juttu - he asuvat samassa kaupungissa, mutta olen vähän surullinen, että he valitsivat lähiön, jonne minulla on hankala matka.
ReplyDeleteOlisi siistiä olla se cool täti, joka vie leffaan ja kahvilaan ja jonka luo tullaan yökylään ja leikitään pukuleikkejä.
No noihin mainitsemiisi asioihin on ihan varmasti mahdollisuus, koska niiden aika on vasta tulossa! Mietin kyllä itsekin huhtikuussa syntyneen kummityttöni osalta, tuleeko meistä läheisiä, kun en asu tällä hetkellä Helsingissä, ja vaikka asuisin, tyttö asuu Vantaalla aika pitkän matkan päässä. Mutta se tutustuminen helpottunee lapsen kasvaessa, koska mitä vanhempi lapsi, sen paremmin muistaa edellisen vierailun, eikä ujosteluun puolin ja toisin mene niin kauaa. Ja toisaalta lapsi muuttuu koko ajan kasvaessaan, ja kohta se yhteinen juttu voikin löytyä...
ReplyDelete