Muuton myötä työmatkani tuplaantui. Uusi työmatkani tarkoittaa istumista metrossa joka päivä yli puoli tuntia; ja kun mp3-soittimeni on edelleen hukassa, luen kirjaa.
- Kirjoissa on kaksi koulukuntaa. Paras ystäväni, hardcore-lukija ja entinen latinisti, kannattaa kovakantisten koulukuntaa. Hänelle (ja muutamalla muulle) kirja on Objekti, esine, jolla on arvoa sinänsä ja joka kestää eliniän. Hänelle (heille) on pyhäinhäväistys tehdä muun muassa seuraavaa: taittaa kirjan sivuja, tehdä muistiinpanoja marginaaliin, alleviivata parhaita kohtia, taitaa selkämyksiä. Entinen latinisti suhtautuu kirjoihin vakavasti (jo ammattinsa puolesta): entinen latinisti ei esimerkiksi voi kuvitella katsovansa televisiota tai kuuntelevansa musiikkia lukiessa. Hänen kaltaisilleen kovakantinen kirja on ainoa Oikea kirja: pokkarit ovat sekundaarisia ja epäilyttäviä.
- Vaikka ymmärrän katsantokannan, oma suhteeni lukemiseen ja kirjoihin on paljon pragmaattisempi. Minäkin arvostan kirjaa esineenä; hirveä taitto tai elokuvakannet tekevät esimerkiksi lukukokemuksesta aika lailla sietämätöntä. Mutta minulle kirjan sisältä on ensisijaista: siekailematta taitan kirjan selkämyksen, jotta näen sivut kunnolla, teen alleviivauksia omiin kappaleisiini (hennolla lyijykynällä ja viivottimen kanssa!) ja jos oivallan jotain ainutlaatuista lukiessani, kirjoitan sen ylös marginaaliin pienellä ja siistillä käsialalla, sillä haluan muistaa oivalluksen ja palata siihen joskus; se on viesti itselleni aikojen päähän. Tai toiselle; muuan ystäväni luki isoisältään perimäänsä kirjaa ja luki marginaalista tämän muistiinpanoja 70-luvulta - liikuttuneena.
- Olen huono kirjojen keräilijä. Minulle kirjan sisältö on tärkein, siksi painokset ovat oikeastaan yhdentekeviä (halvin painos divareissa kelpaa, kirotut harvinaisuudet, jotka maksavat enemmän). Ja suosin pokkareita usein, sillä niitä on kevyempi kantaa mukanaan metroon ja puistoon, pitää käsissään sängyssä ja jos kirjan haluaa heittää käsistään (esimerkiksi huonon käännöksen, väärien mielipiteiden, köykäisen naiskuvan etc. takia), se ei aiheuta lommoja puulattiaan tai surmaa läheisiä (korkeintaan mustelmia). Luen mielelläni kaikkialla: television edessä, julkisissa kulkuvälineissä, puistossa, kahvipöydässä, jakkaralla kesken pakkaamista tai musiikin pauhatessa (enkä kuule enkä näe, unohdan ruoanlaiton, ajankulumisen ja tapaamiset; pakkaamisessa tämä oli todella aargh välillä).
- Kirjoissa on kaksi koulukuntaa. Paras ystäväni, hardcore-lukija ja entinen latinisti, kannattaa kovakantisten koulukuntaa. Hänelle (ja muutamalla muulle) kirja on Objekti, esine, jolla on arvoa sinänsä ja joka kestää eliniän. Hänelle (heille) on pyhäinhäväistys tehdä muun muassa seuraavaa: taittaa kirjan sivuja, tehdä muistiinpanoja marginaaliin, alleviivata parhaita kohtia, taitaa selkämyksiä. Entinen latinisti suhtautuu kirjoihin vakavasti (jo ammattinsa puolesta): entinen latinisti ei esimerkiksi voi kuvitella katsovansa televisiota tai kuuntelevansa musiikkia lukiessa. Hänen kaltaisilleen kovakantinen kirja on ainoa Oikea kirja: pokkarit ovat sekundaarisia ja epäilyttäviä.
- Vaikka ymmärrän katsantokannan, oma suhteeni lukemiseen ja kirjoihin on paljon pragmaattisempi. Minäkin arvostan kirjaa esineenä; hirveä taitto tai elokuvakannet tekevät esimerkiksi lukukokemuksesta aika lailla sietämätöntä. Mutta minulle kirjan sisältä on ensisijaista: siekailematta taitan kirjan selkämyksen, jotta näen sivut kunnolla, teen alleviivauksia omiin kappaleisiini (hennolla lyijykynällä ja viivottimen kanssa!) ja jos oivallan jotain ainutlaatuista lukiessani, kirjoitan sen ylös marginaaliin pienellä ja siistillä käsialalla, sillä haluan muistaa oivalluksen ja palata siihen joskus; se on viesti itselleni aikojen päähän. Tai toiselle; muuan ystäväni luki isoisältään perimäänsä kirjaa ja luki marginaalista tämän muistiinpanoja 70-luvulta - liikuttuneena.
- Olen huono kirjojen keräilijä. Minulle kirjan sisältö on tärkein, siksi painokset ovat oikeastaan yhdentekeviä (halvin painos divareissa kelpaa, kirotut harvinaisuudet, jotka maksavat enemmän). Ja suosin pokkareita usein, sillä niitä on kevyempi kantaa mukanaan metroon ja puistoon, pitää käsissään sängyssä ja jos kirjan haluaa heittää käsistään (esimerkiksi huonon käännöksen, väärien mielipiteiden, köykäisen naiskuvan etc. takia), se ei aiheuta lommoja puulattiaan tai surmaa läheisiä (korkeintaan mustelmia). Luen mielelläni kaikkialla: television edessä, julkisissa kulkuvälineissä, puistossa, kahvipöydässä, jakkaralla kesken pakkaamista tai musiikin pauhatessa (enkä kuule enkä näe, unohdan ruoanlaiton, ajankulumisen ja tapaamiset; pakkaamisessa tämä oli todella aargh välillä).
Or in other words: Reading Middlesex by Jeffrey Eugenides makes me prosaically graving for Greek food. Halloumi & tzatziki are my first aid.
taidan kuulua noiden kahden koulukunnan välimaastoon. rakastan kovakantisia kirjoja, niiden painoa ja jykevyyttä, mutta huolin hyllyyni pokkareita asiaa sen kummemmin pohtimatta. taitan sivuja huolettomasti – sivun kulma taitettuna on minulle katkennut ajatus tai hetki – mutta en kirjoita kirjoihini. alleviivaaminen ja kommentointi marginaaleihin liittyy minulla niin olennaisesti entiseen työhöni, että en harrasta sitä vapaa-ajanlukemisessani vieläkään. haluan omistaa kirjani, vaikka lainaan niitä suhteellisen helposti ystävilleni ja unohdan pyytää takaisin. en osaa käyttää kirjastoja (mustalla listalla jokaisessa, jota olen koittanut "suosia") ja harvoin edes eksyn divariin.
ReplyDeletemiddlesex on hieno, kaunis kirja.
Oi, Middlesex on yks mun ikuisuussuosikeista! Hienoo et säkin oot löytänyt sen, pitäs varmaa lukee uusiks muistin virkistämiseks. Eugenidesin Virgin Suicideskin o kyl kans ihana.
ReplyDelete